Ei yksi kerta mitään haittaa

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Sirius oli ihana ja kaunis, kaikki sen tiesi. Siriuksen kroppa oli aina todella hyvässä kunnossa vaikka se  poltti tupakkaa, veti huumeita joskus, joi itsensä kunnon känniin vähintään kerran viikossa, aina kolmetoistavuotiaasta asti. Hän oli komea ja haluttu jätkä ja joskus se nauroi, että heterotkin muuttuivat homoiksi hänen lähellään. Sitten hän nauroi räkänaurua päälle, työnsi kätensä Remuksen housuihin, kielen sen kurkkuun. Se teoria oli toiminut ainakin Remukseen, jota Sirius nai aina tilaisuuden tullen, eli koko ajan ja joka yö. Olo oli melko katkera niitä kuunnellessa, ainakin silloin kun ne päätyi kähmimään jonnekin julkiselle paikalle. Tai silloin kun ne leperteli toisilleen puspusuja ja rakastan-sua-hirveästi-kulta-mennään-naimisiin-rakas-juttuja korvan juuressa ja nuoleskeli sitten erittäin suurieleisesti vieressä.

Kukaan ei minun kanssani koskaan tehnyt mitään sen tapaistakaan. Ehkä kerran tai kaksi joku tyttö kävi riisuutumassa huoneessani, mutta tyytyi vain nopeisiin yhden yön juttuihin. Ne kaikki halusi vaan Siriusta. Kaunista, ihanaa, seksikästä Siriusta. Alkoholisti, kusipää, hinttari Siriusta.

Siriuksella oli tunnetusti huonot välit isän ja äidin kanssa, etenkin äidin. Sirius huoritteli äitiä, rikkoi olutpulloja isän jalkoihin ja sylki molempien kasvoille. Siksi hän ei ollut paljon kotona, sammui milloin kenenkin pikkuystävänsä luo. Joskus, harvoin kun hän oli selviytyi kotiin asti, oli Remus hänen kainalossaan. Öisin Siriuksen huoneesta kuului ilmiselvää huohotusta ja patjan jousien natinaa. Ne teki sen tahallaan, jotta isä ja äiti vittuuntuisivat mahdollisimman paljon. Mutta kun Siriuksen nautinnolliset huokailut, välissä pulppuava nauru kaikuivat minun huoneeseeni, olo kävi välillä niin sietämättömäksi, että vain oma käsi omien farkkujen, alushousujen kauluksesta sisään pujotettuna oli ainoa tie uneen…

 

Eräs heinäkuinen ilta Sirius astui huoneeseeni, vetäen perässään suurta matka-arkkua. Ensin olin aivan varma, että Sirius oli vetänyt keskiviikkokännit, mutta olinkin väärässä; ässä ei suhahtanut yhtään ja puhe pysyi vakaana.

"Aion karata pois täältä", hän sanoi näyttäen todella synkältä. Pala nousi kurkkuuni vaikka olin arvannut jotain sen kaltaista tapahtuvan.

"Minne sä olet menossa? Rakkaan poikaystäväsi luo?" kysyin ja yritin kuulostaa ivalliselta. Se toimi tavallisesti ja antoi ylimielisen kuvan, jonka avulla pääsi koulussa pitkälle. Mutta Sirius osasi nähdä siitä äänensävystä jo läpi…

"Remin? En, vaan Pottereille", Sirius sanoi, pudottaen Remuksen nimen hermostuneesti naurahtaen. Mitäs niille oli tullut?

"Äiti tappaa sut", sanoin kevyesti, mutten katsonut Siriukseen. Istuin huoneeni matolla ja tuijotin käsiäni.

"Ehkä tappaakin", hän sanoi tavallisella hällä-väliä-äänensävyllään. Hän jätti matka-arkkunsa oven suuhun, istui vireeni matolle, koukisti jalkansa risti-istuntaan ja katsoi minua pää kallellaan.

"Et sitten tee mitään typerää täällä yksin ollessasi", Sirius sanoi ja hymyili.

 Naurahdin varovaisesti.

"Paraskin puhuja", mutisin, ja myös Sirius naurahti. Nauru kuitenkin kuoli huulilleni ja tunsin suuren, mustan pilven laskeutuvan päälleni.

"Onko sun pakko mennä?" kysyi hiljaa kuiskaten. Tunsin olevani typerä, mutten välittänyt. Sirius katseli minua vakavilla, harmailla silmillään.

"On, kyllä mun on pakko", hän sanoi hitaasti. Pilvi pääni päällä laskeutui alemmas.

"En halua, että lähdet", kuiskasin nyt niin hiljaa etten meinannut itsekään kuulla sitä.

Sirius huokaisi ja kiesi kätensä hartioideni ympärille nopeaan halaukseen.

"Pidät vaan itsestäsi huolta, pikkuveli, eikö niin?"

Nyyhkäisin, vahingossa. Sirius väläytti nopean, surullisen hymyn.

"Kyllä sä pärjäät, iso mies", hän sanoi, nousi ylös ja katosi huoneesta matka-arkkua perässään raahaten. Ovi kolahti hänen takaan kiinni.

Nojauduin taaksepäin, kunnes selkäni osui mattoon. Sirius oli mennyt, eikä aikonut tulla takaisin. Nyyhkäisin uudestaan. Kun alhaalta alkoi kuulua äidin kiljuntaa, lasiesineiden särkymistä ja lopulta ikkunalaseja helisyttävä ulko-oven kolahdus, annoin itkun tulla.

 

*

 

En kuullut Siriuksesta mitään moneen viikkoon. Kun elokuun loppu, kouluun lähtö, Siriuksen näkeminen lähestyi, aloin maata vain enemmän ja pidempään huoneeni lattialla tuijottamassa kattoon. Mietin, oliko Sirius lopettanut koulun. Mutta kun muistin hänen rakkaan poikaystävänsä, Remuksen, joka ei missään nimessä lopettaisi koulua kesken, eikä Sirius missään nimessä jättäisi käyttämättä tilaisuutta nuoleskella poikaystävänsä kanssa julkisilla paikoilla. Ensimmäistä kertaa olin onnellinen, että olin eri tuvassa kuin Sirius…

Viikko ennen koulun alkua isä ja äiti päättivät lähteä sukuloimaan jonkun isotädin luo, ainakin kahdeksi viikoksi. Täti oli ollut huonona ja tarvitsi apua. Ihmettelin, mikä sai äidin taipumaan sellaisiin ystävällisyyksiin. Kun kysyin asiasta, äiti vain tuhautti nenäänsä ja jatkoi pakkaamista.

 "Ei kai sinusta ole tulossa samanlaista kuin veljesi?" hän kysyi ylevästi. Katsoin äitiä inhoten ja aloin ymmärtää, miksi Sirius niin kovasti vihasi äitiä…

"Olet sitten kiltti poika, eikö niin?" äiti sanoi ennen lähtöään. Pyöräytin sisäisesti silmiäni, mutta ulkoisesti hymyilin kuin enkeli ja lupasin olla "kiltti poika" ja totella Oljoa ja mennä syyskuussa kouluun. En todellakaan aikonut kuunnella kotitonttua, ja kouluun lähteminen tuntui liian vaikealta.

Äiti ja isä lähti. Jäin yksin vaeltamaan pitkin taloa ja päädyin Siriuksen huoneeseen. Katsoin kuvia tytöistä, tytöistä joiden päällä olevat pienet kangaslaput paljastivat enemmän kuin peittivät. Hameissa oli vähemmän kangasta kuin alushousuissa. Minua alkoi etoa kun kuvittelin Siriuksen ja hänen poikaystävänsä Siriuksen valmiiksi myllätylle sängylle. Lähdin puolijuoksua huoneesta ja juoksin kaikki rappuset alas mitä vain pääsin. Viimeisillä portailla kompastuin ja kaaduin naamalleni matolle. Vaikka reaktiot olivat nopeat huispauksen ansiosta, naamani iskeytyi lattiaan ja lämmin veri purskahti nenästäni. Kirosin pitkään kun matto värjäytyi verestäni punaiseksi. Juuri kun olin pyyhkimässä verta hihaani, kuulin oven käyvän.

Kuka ihme halusi tulla meille? Kuka edes oli täysin varma talon sijainnista?

Mieleeni nousi Siriuksen nauravat kasvot. Mutta eihän Sirius voinut tulla kotiin? Tai siis, Sirius oli lähtenyt, karannut pois! Eihän se voinut olla… Eihän?

Kompuroin ylös lattialta, pyyhkien verta kasvoiltani. Paidan hiha värjäytyi punaiseksi ja kasvoihin koski. Kuuntelin hiljaa ääniä. Joku kompuroi eteisessä, kirosi hiljaa ja lauloi jotain kappaletta.

Olin parkaista ääneen kun näin Siriuksen. Siriuksen oli pakko olla juonut, keskiviikkokännit, sillä hän nojasi seinään, lauloi – tai puhui – itsekseen, eikä huomioinut minua mitenkään. Meni varmaan puoli minuuttia ennen kuin Sirius näki minut. Katseli silmiään siristäen ja totesi sitten: "Sul on naama ihan veressä." Ässä suhahti pahasti.

En pystynyt puhumaan lainkaan. Kieli oli liimautunut kiinni kitalakeen, ääni kuristui kurkkuun ja pyörrytti. Mitä Sirius teki täällä?

"Oletko sä tapellut?" Sirius sammalsi hitaasti. Sanojen muodostaminen näytti vaikealta.

"E-en ole", sain sanottua hiljaa. Rykäisin, rykäisin uudestaan ja ihmettelin edelleen Siriusta.

"Missä äiti ja isä ovat?" Sirius kysyi, sanojen kangerrellessa hänen suussaan.

"Poissa", mutisin. "Ne meni sukuloimaan…"

Sirius ei edes kuunnellut. Hän oli taas alkanut laulamaan hiljaa itsekseen. Laulua en tunnistanut. Kohta Sirius taas palasi maan pinnalle, katseli minua sumeilla silmillään. Olin varma, että jos olisin nostanut kaksi sormea pystyyn ja kysynyt, montako niitä oli, Sirius oli vastannut yhdeksän. Sirius kompasteli matolla, tuli minun luokseni, kohotti kätensä pyyhkäistäkseen veristä poskeani.

"Kenen kanssa sä tappelit?" Sirius kysyi. Hänellä tuntui olevan kultakalan muisti juuri nyt… Siriuksen sormet viipyivät poskellani ja jouduin puremaan kieltäni, jotta kylmät väreet pysyivät poissa.

"Mä tipahdin. Portaista", sanoin kireästi. "En tapellut. Kuin ehkä lattian kanssa." Viimeiset sanat muuttuivat kuiskaukseksi.

Sirius ei kuunnellut, pyyhki sormenpäillään verta poskeltani, liikutti sormiaan huulilleni, hyväili niiden kaarta. Kavahdin kauemman. Mikä Siriuksella oikein oli?

"Oot kännissä", sanoin, hiukan inhoten. Sirius nyökkäsi, tuli lähemmäs.

"Oon kyllä", hän myönsi, tuli vielä lähemmäs. Jouduin siirtymään monta askelta taaksepäin. Selkäni osui seinään.

"Mmm… Miksi sä oot juonut?" kysyin ja kuulin ääneni kiihtyneen, hermostuneen sävyn. Näin Siriuksen pinnistävän muistiaan, unohtaen minut vähäksi aikaa.

"Oli riitaa. Remin kanssa", Sirius viimein sanoi.

"Miksi?" kysyin heti, vaikkei minua osannut yhtään kiinnostaa "Remin" ja Siriuksen suhdekriisit.

"Koska mä sanoin, etten halunnut sitä, vaan sua", Sirius sanoi, eikä kuulostanut enää yhtään humaltuneelta. Hän tuli taas lähemmäs, niin lähelle että hänen viinan ja tupakan hajuinen hengitys tuntui kasvoillani.

"Sä et – mitä?" kysyi järkyttyneenä. Sirius oli sanonut varmasti "halua nähdä sitä, vaan sua", aivan varmasti…

"Haluun sua, en Remiä", Sirius toisti, nojasi käsillään seinään minun molemmilla puolillani ja kumartui alemmas.

Mitä sinä teet? huusin mielessäni kun Siriuksen huulet lähenivät omiani.

Ennen kuin ehdin sanoa tai tehdä mitään, Sirius painoi viinalta maistuvat huulensa huulilleni. En järkytykseltäni pystynyt tekemään mitään, seisoin vain kädet kyljillä roikkuen seinä vasten, kun Siriuksen huulet liikkuivat haluavina huulillani, vartalo painautui kiinni omaani, käsi sujahti paitani alle kutittamaan kylkiäni.

Pieni ääni päässäni huusi, kiljui apua ja toisti kerta toisensa jälkeen: "Sirius on veljesi, veljesi!" Se ääni sai minut kuin heräämään, jollain voimalla työntämään Siriuksen kauemmas. Käsi jäi kuitenkin paitani alle.

"Mitä vittua sä teet?" kähisin. Kähisin, sillä ääni tarttui pahemman kerran kurkkuuni.

"Sitä mitä säkin haluat", Sirius sanoi, kumartui uudestaan minun puoleeni. Ei suudellut, vaan alkoi näykkiä korvanlehteäni. Pamautin pääni täysillä seinään, kun Sirius käytti hampaitaan, huuliaan, kieltään korvani kiusaajana. Hänen näykki korvaa, niskaa, kaulaa, siirtyi kohti solisluuta. Sinne asti päästyään Siriuksen toinenkin käsi sujahti paitani alle.

Seisoin paikallani, yritin pitää ruumiini hallinnassani, mutta epäonnistuin surkeasti; jalkovälissä alkoi tapahtua, kun Sirius jatkoi kielensä kanssa leikkimistä.

Pääni takoi edelleen "Sirius on sinun veljesi" -sanomaansa, mutta se ääni oli saanut seurakseen toisen äänen, joka kuiskasi: "Ei yksi kerta haittaa".

Ei haittaa, toistin ajatuksissani. Pian Sirius iski taas huulensa suulleni, pakotti kielellään suuni auki. Ensin lähti kieleni mukaan leikkiin, pian koko vartalo.

Sirius murahti tyytyväisenä kun hänen kätensä päätyi farkkujeni etumukselle. Hänen kielensä alkoi taas seikkailla kaulallani, käsi hivuttautui farkkujen napille, vetoketjulle. Pian käsi jo leikki alushousuissani…

Silloin tipahti piano taivaasta päälleni ja minua alkoi oksettaa. Sirius sentään oli veljeni. Veljeni. Hyi helvetti.

Työnsin Siriuksen voimalla poispäin minusta. Hän kompuroi hetken, katsoi ihmeissään.

"Vitun homo", pääsi huuliltani. Järkyttynyt mieleni muodosti sanoja ilmoille tahtomattani. "Mene naimaan 'Remiäs' jonnekin puskaan", huusin, käännyin, juoksin koko matkan portaat ylös huoneeseeni. Oven laitoin sisäpuolelta lukkoon.

Heittäydyin sängylleni, löin itseäni nyrkillä. Inhon, itseinhon kyyneleet valuivat poskilleni. Oksetti, kun mielessäni välähti kuva Siriuksen kädestä alushousuissani. Oksetti enemmän, kun tunsin vartaloni reagoivan mielikuvaan. Oksetti niin paljon, että yökkäsin sängyn laidan yli kerran, kahdesti, kolmesti.

 

Kun koulu 1. syyskuuta alkoi, en mennyt kouluun. Vasta kun isä ja äiti tulivat isotädin luota ja raahasivat hiuksista koulun tiluksille, kohtasin Siriuksen.

Vaikka muistin todella hyvin, liian hyvin, mitä Sirius oli tehnyt, ihailin häntä edelleen. Hän oli kuitenkin sama vanha Sirius. Kaunis, ihana, seksikäs. Ennen kaikkea ja kaiken jälkeen kaunis…

Yritin kuudesti hukuttautua koulun järveen, kun näin unia Siriuksen kädestä alushousuissani ja aamulla huomasin ruumiini pettäneen minut.

Seitsemännellä kerralla onnistuin.

Kappale Right Here In My Arms on HIMin, pienet laulunpätkät tekstissä ovat Alanis Morisseten Ironic-kappaleesta.

Right Here In My Arms

She is smiling like heaven is down on earth
Sun is shining so bright on her
 
Se, kun tulee kotiin ja saa vastaansa leveästi hymyilevän vaimonsa, oli järkytys. Nymphadora sirkutti iloisesti "hei, kulta" ja kupsahti kaulaan. Suuteli heti oven suussa ja hymyili koko ajan kuin olisi saanut tietää, että Voldemort oli kuollut lopullisesti ja ihmissuteus olisi vihdoin hyväksyttävä asia. En edes viitsinyt kysyä, mikä nyt oli niin iloista, itse kun en jaksanut iloita mistään. Väsytti ja vitutti. Harpoin Nymphadoran, kenkätelineen ja peilin ohi keittiöön. Peilissä oli halkeama, kenkätelineessä yhdet rikkinäiset kengät ja Nymphadora hymyili kuin pölvästi. Keittiön ahdistavan keltaiset seinät saivat vitutuksen nousemaan taas pykälän ylemmäs; ne muistuttivat rahatilanteesta, jossa oli suuri aukko niitä rahoja varten. Istuin toiselle tuolille joka oli raahattu pienen pöydän viereen, nostin kyynärpäät pöydälle ja laskin otsani kämmenille. Väsytti...
   "Otat sä kahvia?" Nymphadora kysyi aivan liian iloisen kuuloisena. Se oli ollut koko päivän yksin kotona ja nukkunut hyvin - tai sitten käynyt harrastamassa pikaseksiä naapurin nuoren miehen kanssa ja oli siksi niin pirteällä tuulella.
   "Aivan sama", murahdin ja kuulostin omissa korvissanikin tylyltä. Sehän halusi vain olla kiltti...
   "No mä ainakin otan, ota jos haluat", se sanoi, käänsi selkänsä minuun päin ja alkoi hääriä jotain pöydän ääressä. Oliko sen perse kasvanut? Kuuntelin kuinka se hyräili osaksi lauloi jotain jästien ilopillerikappaletta. It's like rain on your wedding day, se lauloi ja hyräili loput kertosäkeestä. Mistä se oli tuollaisiakin lauluja kuullut? Eikös naapurissa asunutkin jästiukko?
   "Millanen päivä sulla on ollu?" Nymphadora kysyi ja lopetti hyräilyn.
   "Paska", vastasin enkä jaksanut ruveta selittämään tarkemmin.
   "Ai jaa..." Nymphadora mutisi hiljaa, mutta pian alkoi taas hoilata samaa kappaletta uudestaan. It's the good advice that you just didn't take. Kappale alkoi käydä hermoille...
   "Kulta, arvaa mitä", Nymphadora aloitti kun oli saanut laulamisesta tarpeekseen. En sanonut mitään. Arvaaminen oli raivostuttavaa. Ajattelin hetken, että sanoisin kiitos ja näkemiin ja menisin nukkumaan, mutta juuri kun olin avaamassa suutani, Nymphadora sanoi nopeasti: "Santänäntitäetolnrakaa."
   "Anteeksi?" kysyin. En ollut saanut mitään selvää mitä se oli yrittänyt sanoa.
    Nymphadora veti syvään henkeä ja sanoi hitaammin: "Sain tänään tietää, että - että olen raskaana."

And all her wishes have finally come true

   "MITÄ?!" Ennen kuin edes tajusin, oli huuto karannut ilmoille. Katseeni hypähti Nymphadoraan jonka typerä hymy pyyhkiytyi pois. Se tuijotti minua tummilla silmillään, hieman pelokkaasti.
"Mitä sä - mitä sä tarkoitat?" se kysyi hiljaa.
   "Et voi olla tosissas", mutisin. Kohta se varmaan kertoo - toivottavasti - ettei se edes ole minun vaan sen vitun naapurin jästiukon.
   "Oon tosissani, ja se on sun lapses, en kai mä nyt ketään muutakaan nai - " se sopersi. Ilmeisesti olin taas puhunut ääneen, koska ei se osannut ajatuksia lukea.
   "Vitut mua kiinnostaa ketä sä oot nussinu", ärähdin. "Hankkiudut eroon siitä."
   "Mitä?! Et oo tosissas!" Nymphadora sanoi kuin minun kaikuni. Ei ollut ensimmäinen kerta kun siltä tuntui, mutta olisin halunnut lyödä sitä. Se seisoi niin viattoman näköisenä edessäni, katsoi minua järkyttyneenä, luuli sillä tavalla pääsevänsä niskan päälle. Ei onnistu enää, hani, ne ajat on ohi.
   "Kuulit ihan hyvin", sanoin hitaasti. "Et sä voi pitää sitä."
   "Mut - mut sä et tiedä kuinka onnellinen mä tästä olen", Nymphadora sopersi. Sen kädet oli vatsalla. Mitä se kuvitteli? Näyttävänsä jotenkin hirveän säälittävältä?
   "Enkä mä aio 'hankkiutua siitä eroon'. Mä haluun sen, mä haluan lapsen sun kanssa, Remus, sun kanssa."
   "Aivan sama, mä en halua lasta sun, enkä kenenkään kanssa. Et sä ymmärrä? Vittu, et ymmärrä..." mutisin, painoin pään taas käsiini ja työnsin kämmenet syvälle silmäkuoppiin.
 
And her heart is weeping.
This happiness is killing her.
 
   "Mitä mä en ymmärrä?" kuului värisevä kysymys. Se itki? Ei helvetti, niinpä tietenkin.
   "Mitään, sä et ymmärrä mitään", sanoin kylmästi. Nyt se nyyhkäisi. Sen itku yltyi edelleen. "Etkö sä ymmärrä, etten mä halua lasta? Se - siitä tulee kuitenki - tulee.. tällainen!"
   "Millainen? Ai sä tarkoitat ihmissu -"
   "No vittu tarkoitan!" huusin, katsoin Nymphadoran kyynelten raidoittamia kasvoja ja vihasin sitä.
   "Sä et oo tosissas", se sanoi taas, katsoi minua lähinnä vihaisesti. "En mä kyllä haluakaan, et siitä tulee tuollainen. Mä en kestä kun sä huudat mulle", se sihisi vihaisesti, silmät salamoi tulta ja kyyneleet lopetti poskien yli valumisen.
   "Älä kuuntele sitten", sanoi, ponkaisin ylös tuolista ja katosin keittiöstä ja ulos ulko-ovesta.
   "Minne sä nyt?" Nymphadora huusi perääni. En vastannut, kävelin ulos tihkusateeseen. "Ei hitto, odota nyt saatana! Kulta, puhutaan!" Eikä puhuta, ei oo mitään puhumista. "Tuu takas!"
 
It's true,
She's in love

   En kuunnellut. Vesi satoi niskaan, kadutti kun takki jäi kotiin, vesi imeytyi lätäköissä kenkien läpi ja kastoi sukat. Jalat vei itsestään jonkun vanhan sillan lopun luo ja pysähtyivät kaiteen viereen. Nojasin kaiteeseen, kaivoin ruttuisen tupakka-askin farkkujen taskusta, tupakan askista. Tupakka kuitenkin sukelsi hetkessä takaisin - eihän minulla ollut sytkäriä, tulitikkuja tai mitään millä sytyttää tupakka. Ja alkoi sataakin kovemmin, sehän olisi sammunut heti. Lähimpään baariin oli monen kilometrin matka, eikä sinne olisi riittänyt rahat... Palasin ajatuksissani keittiöön, siihen mitä Nymphadora oli sanonut. "Mä haluun sen, mä haluan lapsen sun kanssa, Remus, sun kanssa." Helvetti, ei helvetti. Se oli oikeasti mennyt rakastumaan minuun. Eikö se oikeasti tajunnut? Lapsi ei helvetti, se ihan oikeasti saa lapsen! voisi joutua elämään koko elämän syrjittynä. En minä halunnut sellaista kenellekään, etenkään omalle lapselleni. Jonka olisin halunnut saada jonkun toisen kanssa...
   Sirius paskiainen oli mennyt kuolemaan ja jättänyt minut yhden hullun monta vuotta nuoremman naisen luokse. Typerä, typerämpi, Sirius. Jota olin kuitenkin rakastanut. Rakastin edelleen... Jos Nymphadora halusi saada lapsen, sai se tehdä sen kenen tahansa muun kanssa!
   Olin kävellyt lähes kaksi tuntia, vesi sade oli yltynyt kaatosateeksi, kengät sanoivat lits-läts joka askeleella ja kotiovella tajusin, ettei minulla ollut avaimia. Kirosin pitkään ennen kuin edes kokeilin ovea. Se aukesi. Saatana, eikö se osaa edes laittaa ovea lukkoon? Astuin sisään eteisen matolle, kuuntelin. Ensin ei kuulunut mitään se oli varmaan lähtenyt jonnekin? mutta kohta kuului itkua. Olin jo kääntymässä takaisin ovelle ja lähteväni ovelle, kun tulikin taas hiljaista. Joku veti vessan. Se yrittää varmaan hukuttautua vessanpönttöön. Ensin se on niin iloinen lapsesta ja kohta tekee pönttöön itsemurhan? Pudistin turhautuneena päätäni, riisuin märät kenkäni ja talsin tyhjään keittiöön.

So hard she's trying
But her heart won't turn to stone... oh no
 
Meni muutama viikko, minä en puhunut Nymphadoralle eikä hän minulle. En edes jaksanut miettiä, mitä sille olisi pitänyt sanoa? Vaikka se kuinka yritti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, sen hiukset oli taas mustat, harmaat, likaisen vaaleat. Vaikka se kuinka yritti hymyillä kaikille, äidilleen niinä harvoina kertoina kun näki sitä, oli ihme jos siitä ei nähnyt läpi. Pieni pisto joka tuntui joka kerta kun se yritti hymyillä, silmien jäädessä surullisiksi, masentuneiksi, voimistui ajan mittaan suuremmaksi, ja kohta lähes vihlaisi kun se hymyili ontosti ja kohta itki hiljaa. Hiljaa, etten olisi kuullut. Kuulin kuitenkin, ne seinät siinä asunnossa oli paperia. Se istui yleensä vessassa ja parkui. Sitten kun se oli saanut parkumisesta tarpeekseen, se hymyili taas vähän aikaa ontosti. Kerran se sanoi varovasti, että aikoo hankkiutua lapsesta eroon. Kun en huomioinut sitä mitenkään, se rikkoi kaksi lautasta ja meni parkumaan vessaan. Inhosit itä silloinkin.
   En muista, kauanko jaksoin olla kotona, nukkua kovalla sohvalla ja kuunnella yöt kun Nymphadora itki vessassa. Näin parhaaksi lähteä jonnekin, pois.

She keeps on crying
 
Molly oli ensimmäinen joka alkoi vihoitella minulle siitä, kun olin jättänyt Nymphadoran yksin. Hän, Molly, oli sanomansa mukaan käynyt monta kertaa Nymphadoran luona lohduttamassa häntä, ettei hän olisi oikeasti hukuttautunut sinne vessan pönttöön. Ohitin Mollyn syytökset olankohautuksella. Moni muukin kävi syyttelemään, eivät ymmärtäneet asian oikeaa laitaa. En jättänyt häntä siksi, että olisin ollut vihainen Nymphadoralle. Olin vihainen itselleni. Itselleni joka olin antanut periksi halulle, rakkaudelle?, omalle tyhmyydelleni vaikka osasin arvata, mitä lopuksi kävisi. Tämä tarina ei ollut rakkaustarina, jossa prinssi pelastaa prinsessan ja he eläisivät elämänsä loppuun asti onnellisina, sen pituinen se. Tämä oli tarina, jossa prinsessan suutelema prinssi ei muutu sammakosta unelmien mieheksi, vaan miehestä hirviöksi, joka lopulta särkee pienen prinsessan elämän. Minä olin hirviö ja tätä vauhtia prinsessa oli äkkiä murrettu...

'Cause

Täysikuu tuli ja meni, jättäen jälkeensä ikävän. Ikävän, joka kohdistui Nymphadoraan, sen syliin, sen sormiin silittämässä hiuksiani, sen suudelmiin… Kun makasin veren, hien, kyynelten sotkemana jonkun vanhan ladon lattialla, keho täristen kylmästä ja muodonmuutoksen jäljestä, ajatukset harhailivat jonnekin Lontoon syrjälaitamille, missä Nymphadora varmasti istui keittiön pöydän ääressä, itkien kämmeniinsä, Mollyn taputellessa häntä olkapäähän. Olo muuttui kaksinkerroin kamalammaksi, kun näin mielessäni kuvan Nymphadorasta mustilla hiuksilla, surkeilla silmillä, kyyneleet kasvoillaan…
   Nyyhkäisy löysi tiensä ylös vatsan pohjasta, kohta toinen. Kohta toinen, kolmas neljäs. Entisten, jo kuivuneiden kyynelten yli vyöryi uudet kyyneleet.

I won't leave her alone

Kun olin jotenkuten selvinnyt täysikuusta ja sen jälkeisistä päivistä, paluu kotiin tuntui vaikealta. Ottaisiko Nymphadora minut takaisin? Olin huutanut hänelle, ajattelin ja rinnasta pisti kovasti. Pahemmin kuin silloin kun olin muutaman kerran erään jästinaisen kanssa pettänyt Siriusta ja seuraavaksi vannonut hänelle rakkautta… Kun Sirius suloisen masokistisena uskoi kaikki sanani, vaikka silmien ilmeet kertoivat, ettei hän uskonut sanaakaan, näki läpi… Olo oli murtunut, itseinhoinen ja katuva, kun ajattelin Nymphadoraa. Siriuksen ajattelu oli muuten vain tuskaista. Ikävä.
   Kolme päivää minun piti kerätä rohkeuttani, jotta pääsin lähtemään kotiin. Rohkeus ei kuitenkaan ollut oikea sana kuvaamaan sitä, mikä minulta puuttui. Tunsin olevani pelkuri, eikä siitä paljon muututa…

She'll never be alone

Kun tulin kotiin, ovi oli lukittu. Ajattelin hetken, että vihdoinkin Nymphadora osasi laittaa ovetkin lukkoon yksin ollessaan. Sitten aloin miettiä, olisiko se edes kotona. Nymphadorahan on voinut lähteä vaikka minne.
   Koputin oveen, sillä tiesin, että ovikello ei toiminut. Olo oli kuin kauan sitten olleessa nuoruudessa. Soitettiin ovikelloa, jätettiin oven eteen jotain, sammakko, kuolleita perhosia, elämänsä päättänyt jättimäinen rotta jonkalaisia Sirius löysi kerran huoneestaan, juostiin aidan taakse piiloon ja naurettiin katketaksemme kun vanhat mummut tuli avaan ovia ja kiljuivat korvia huumaavasti kun näkivät kuka oli koputtanut oveen.
   Odotin ja aika tuntui suunnattoman pitkältä. Puoli minuuttia tuntui tunnilta, minuutti tuntui viikolta...
   Ja Nymphadora tuli avaamaan. Järkytyin ensin. En ollut yhtään tajunnut, kuinka kauan aikaa oli mennyt… Ja aivan kuten olin miettinytkin, Nymphadoran tavallisesti kirkkailla väreillä leikkivät hiukset olivat mustat, roikkuvat ja kiillottomat. Hän näytti katsovat minua niin pelokkaasti, etten mekoin pystynyt katsomaan takaisin.
   "Sä aiot tulla takas?" se kysyi hiljaa eikä katsonut minua silmiin vaan näytti olevan hyvin kiinnostunut kengistäni. Omakin katseeni tuntui laskeutuvat vaarallisen itsepintaisesti kohti jalkojani. Yritin saada ääntä kuulumaan, mutta kurkkua puristi, hampaat upposivat alahuuleen, silmiä kirveli. Nymphadora ei vieläkään nostanut katsettaan jaloistani, vaan katseli alas, ensin jalkoihini, sitten ovenkarmin ja lattian rajaan, sitten levottomasti liikehtiviin sormiinsa.
   Ennen kuin itsekään tajusin, harppasin askeleen eteenpäin, puristin Nymphadoran pienen vartalon rintaani vasten. Hieman pyöristynyt vatsa tuntui hassulta. Tunsin kuinka Nymphadora nyyhkytti rintaani vasten. En uskaltanut kysyä miksi… Omat kyyneleeni valuivat Nymphadoran hiuksiin.
   "Mä luulin että sä – ettet sä…" Nymphadora sopersi hiljaa, kädet ympärilläni, kasvot rintaa vasten ja tavallisesti laiha vartalo täristen itkun voimasta.
    Kuskin hänen korvaansa, sain hänen itkunsa kovenemaan, mutta samalla kuulin hänen helpotuksen tähden pulppuavan naurunsa. Painoin huuleni ensin hänen hiuksiinsa, silmäluomille, poskipäille ja lopulta hänen huulilleen.
   Kun Nymphadora oli siinä, minun sylissäni, tiesin, että hän kuului siihen.

She'll be right here in my arms
So in Love
She'll be right here in these arms
She can't let go

Liian heikko, liian yksinäinen

Sinä tunnuit kamalan pieneltä ja haavoittuvaiselta maatessasi lattialla ilman suurempaa tekemistä. Sinä vain makasit. Katsoin sinua peläten, että kohta sulkisit silmäsi etkä avaisi niitä enää.
Naurahdin, ja sain sinut kääntämään katseesi minuun. Katseesi oli kuollut. Meripihkanväriset silmäsi, jotka katsoivat suoran läpi, ilman suurempia ajatuksia, ilman tarkennusta tiettyyn kohteeseen. Silmät, jotka katsoivat liian usein mitään näkemättömästi suoraan eteen. Se pelotti. Olit liian heikko, liian yksinäinen, liian pieni näin suureen maailmaan.
Sinä käänsit katseensa uudestaan kattoon. Katsoin itsekin sinne. Joskus valkoinen katto oli pölystä ja liasta harmaa. Sinä inhosit sitä kattoa. Sininen matto, jolla makasit, minä istuin, oli nukkaantunut, haalistunut ja likainen. Sinä inhosit sitäkin. Inhosit myös lattiaa, jonka vaaleiden lankkujen välissä oli parhaimmillaan sentin rako, sänkyä, joka narisi, kun sille istui, patteria, joka ei toiminut kunnolla ja kattolamppua joka särisi.
Kuulin sinun huokaisevan vierelläni. Sinä huokailit paljon. Välillä se tuntui olevan ainoa elollinen asia sinussa; sinä hengitit joka tapauksessa. Joskus oli iltoja, ettet puhunut mitään, makasit sinisellä matolla, huokaisit joskus, ei muuta. Sinä tunnuit kuolevan sisältä päin. Pian sinussa ei olisi kuin kuoret. Olit tyhjä, ilman sisältöä, ilman mitään... Tyhjä.
Sinä suljit silmäsi. Pelästyin. En halunnut, että tekisit niin. Jos et avaisikaan silmiäsi enää, jättäisi minut yksin, et heräisi enää…
Pelkoni osoittautui turhaksi. Sinä avasit silmäsi, räpyttelit niitä hetken aikaa ja seurasit sitten katseellasi kärpästä, joka pörräsi päämme yläpuolella. Minun teki mieli läimäyttää se kuoliaaksi. Näin, että se häiritsi sinua, enkä halunnut sitä. Silloin se häiritsee minuakin…
Kärpänen lensi kaaressa ikkunaan, jäi siihen. Nousi uudestaan ilmaan ja kohta se jo lensi kovaa vauhtia uudestaan päin likaista ikkunaa. Sinä et nähnyt sitä, mutta kuulit, kuinka se pörräsi ja kopsahteli ikkunaan. Olisin halunnut mennä avaamaan ikkunan ja päästämään kärpäsen ulos. Mutten uskaltanut.
En uskaltanut jättää sinua yksin. Vaikka ikkunaan oli vain muutaman metrin päässä, en voinut päästää sinua silmistäni.
En uskaltanut, enkä halunnut.
Suljit taas silmäsi. Sinä vedit syvään henkeä, muttet puhaltanut ulos. En osannut itsekään hengittää, kun sinä et hengittänyt.
Huoneessa ei kuulunut mitään ääntä, kun kumpikaan meistä ei hengittänyt. Aloin hätääntyä, kun oli mennyt puoliminuuttia, etkä vieläkään hengittänyt…
Sanoin hyvin hiljaa nimesi hiljaisuuteen. Avasit silmäsi, puhalsi viimein keuhkoissaan pitämänsä ilman ulos ja käännyit katsomaan minua. Katse oli samanlainen kuin aina; sisällyksetön. Tuntui, kuin olisin pystynyt näkemään sinun silmistäsi suoraan mieleesi. Mieleen, joka oli järkkynyt monien vuosien johdosta. Mieleen, joka oli liian heikko tähän maailmaan…
Tartuin varovaisesti käteesi. Halusin pelastaa sinut hukkumiselta. Kiersin sormeni pienen ja heikon kätesi ympärille. Sormesi liikahtivat, mutta et vetänyt kättäsi pois. Kuulin sinun huokaisevan nopeasti, silmäsi sulkeutuivat uudelleen. Silmäluomet piilottivat taakseen maailman kauneimmat silmät. Maailman kauneimmat, surullisimmat… ja ihanimmat.
Kuin ajatustenlukija, sinä avasit silmäsi ja annoit katseeni upota niiden syvyyksiin. Sinä et kuitenkaan katsonut minuun päinkään. Katse meni läpi. Katsoit minun ohi, seinän ja katon rajaan.
Halusin äkkiä sanoa sinulle jotain, Kertoa, miten paljon pelkäsin, että sulkisit silmäsi lopullisesti, jättäisi minut yksin. Ilman ketään, johon turvautua…
Tajusin äkkiä kuuostavani omissa ajatuksissani erittäin itsekkäältä. Entä sinä? Sinä, joka makasi nytkin vieressäni, katse harhaillen, kuitenkin mitään näkemättä.
Purin hammasta yhteen ja otteeni kädessäsi tiukentui. Halusin pitää sinut siinä… Ja halusin kertoa sen sinulle.
Takaraivooni iski ajatus että minun olisi pitänyt suudella. Katseeni laskeutui silmistäsi huulillesi. Huulesi olivat yhtä täydelliset kuin silmäsi.
Kumarruin alemmas. Et katsonut vieläkään minuun, mutta kun huuleni osuivat varovasti huuliisi, kehosi vavahti. Pelästyin. Vetäydyin nopeasti taaksepäin.
Pelästytin sinut ja sitä kautta itseni. Mielessäni kirosin itseni kaikkein syvimpään helvettiin.
Kuulin, kuinka äänesi kuiskasi nyt minun nimeni. Hiljaa, lähes kuiskaten.
Pelästyin nyt enemmän kuin olin vielä olin pelästynyt. Sydämeni hypähti kurkkuun ja alkoi hakata miljoonaa. Olin varma, että huomasit sen.
”Tee se uudelleen”, sanoit hiljaa.
Olin niin häkeltynyt siitä, että puhuit minulle, etkä ollut vain hiljaa, etten aluksi tajunnut mitä hän sanoi. Kun mieleni viimein paikansi lauseesi, en tajunnut, mitä tarkoitit.
”Siis… Mi – mitä?” kysyin ihmeissäni.
”Suutele minua uudelleen”, pyysit kuiskaten, särkyneellä äänellä.
Kumarruin uudestaan. Painoin huuleni uudestaan, hieman rohkeammin, huulillesi. En edes tiennyt, miksi tein niin.
Tiesin, ettet ajatellut minusta samoin. Sinä et koskaan rakastanut. Sinä pelkäsit rakastaa. Koska pelkäsit satuttavansa itseään… ja toisia. Lähinnä toisia. Sinä ajattelit liikaa muita. Ja unohdit siksi itsesi. Olit aina auttamassa muita, vaikka olisit itse ollut murtumispisteessä. Sinä kuuntelit mieluummin muiden ajatuksia, kuin puhuit omistasi.
Minä halusin kuunnella mieluummin sinua, kuin puhua itse.
Siksi me olimme aina hiljaa.
Vetäydyn varovasti ylöspäin, päästin huulesi vapaaksi ja kuulin sinun huokaisevan. Kenties järkytyksestä, ajattelin heti. Mutta kun näin sinun hymyilevän hieman, tunsin oloni ensin hämmentyneeksi, sitten äärettömän iloiseksi.
”Minä rakastan sinua, tiesitkö?” kuiskasin hyvin hiljaa. Ääneni värisi, sillä minua itketti nähdä huulillasi hymy.
Sinä et vastannut mitenkään, hymyilit vain hiukan, suljit taas silmäsi ja nukahdit…

Muutaman viikon kuluttua sinä suljit silmäsi, etkä enää avannut niitä.

Prinsessat prinsseilleen.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Nymphadora Tonks rakasti alkusyksyä. Sen tuoksua, puiden väriloistoa, sitä kun päästettiin irti kesästä, illat pitenivät ja sai polttaa kynttilöitä. Ja joulu tuli lähemmäs.

Joulusta Nymphadora ei välittänyt. Se toi mukanaan äidille vain ylimääräistä stressiä. Ja hänelle itselleenkin. Joululahjojen ostaminen oli rasittavaa rahan tuhlausta.

Mutta Nymphadora välitti Remuksesta. Ehkä liikaakin. Joskus Nymphadora erehtyi luulemaan, että Remus katsoi häneen päin. Mutta usein katse meni ohi, tarkentui väärään henkilöön. Sirukseen. Vankikarkuriin. Mieheen.

Jonka takia Tonks ei pystynyt katsomaan kumpiinkaan silmiin. Ei harmaisiin, ei sinisiin. Eikä välillä pelistä omiinsa.

Mutta kun illat pitenivät pitenemistään, pimeys saapui ja syksy teki tehtävänsä, prinsessat pääsivät prinssiensä luo.

Joskus<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Linnuilla oli paha tapa herättää aina liian aikaisin. Ne visersivät aivan liian kovaäänisesti joka aamu, saaden ärsytysasteen nousemaan vaarallisen korkealle. Haulikosta olisi joka aamu hyötyä… Miksi niiden piti herätä niin aikaisin? Heti aamuyöstä alkoi hirveä sirkutus.

Remus avasi silmänsä. Oli vielä hämärää. Vieressä tuntui naisen lämmin vartalo. Naisen, josta oli vähän aikaa sitten tullut hänen vaimonsa… Remus yritti nukahtaa uudestaan, mutta siitä ei tullut mitään. Hän oli enemmän hereillä kuin pitkään aikaan. Ja lintujen liverrys kaikui korvissa.

Remus käänsi kylkeään ja näki vaalean peiton alta kirkkaanpinkin hiuspehkon. Surullisen tuttu näky…

Edellisaamuna naisen hiukset olivat olleet punaiset, sitä ennen vaaleat. Oli kuin olisi herännyt joka aamu eri naisen vieressä. Niin kuin silloin joskus. Villinä nuoruusvuosina. Jotka olivat kuolleet liian äkkiä. Siriuksen syytä.

Remus nousi varovasti ylös sängystä. Lattialta hän poimi vaatteensa ja pukeutui jotenkuten säädyllisesti. Hän varoi narisevia lattialankkuja ja häipyi mahdollisimman nopeasti ahdistavasta makuuhuoneesta.

Siinä asunnossa ei ollut kuin kolme huonetta. Pieni, ahdistava makuuhuone, ummehtuneelta haiseva olohuone ja harmaa kaappinen keittiö, kaikkea Remus inhosi. Ja kun inhosi sitä paikkaa, jossa joutui asumaan, mikään ei tuntunut hyvältä.

Keittiö oli vanhanaikainen, pieni ja haisi homeelle. Mutta koska asunto muuten oli hyvässä kunnossa, se oli ollut pakko ostaa… Mutta keittiöstä puuttui pöytä. Siellä oli vain kaksi eriparista tuolia. Kolkkoa ja rumaa. Ei siellä pystynyt asumaan…

Remus avasi yhden niistä harmaista kaapinovista ja etsi sieltä kahvipannun, jonka täytti vedellä, laittoi liedelle kiehumaan. Hän avasi toisen kaapin, etsi sieltä teepussin ja kolmannesta haalistuneen sinisen mukin.

Kahvia hän ei enää juonut. Se muistutti liikaa Siriuksesta. Tupakankin hän oli jättänyt sen takia.

Ja koska Dora ei pitänyt siitä.

Teevesi alkoi kiehua ja sen porinan alta kului muutakin.

Vesipisarat iskivät harvakseen ikkunaan. Rips, rips, rips.

Remus huokaisi. Hän rakasti sadetta enemmän kuin mitään. Enemmän… kuin mitään. Remus ei alkanut oikoa ajatuksiaan. Hän rakasti sadetta yli kaiken. Yli kaiken.

Olihan Remus rakastanut elämänsä aikana monia asioita. sadetta, syksyä, ukkosta, pimeää…

 ”Masentavia asioita”, joku oli joskus kommentoinut. Remus oli vastannut siihen, että juuri siksi. Juuri siksi hän rakasti juuri niitä asioita.

Hän oli rakastanut myös ystäviään, äitiään… Siriusta. Elämää.

Doraa hän rakasti joskus.

Teevesi ilmoitti olevansa valmista. Remus kaatoi vettä mukiinsa ja tiputti teepussin kuuman veteen. Tee oli mukavaa tehdä jästikeinoin.

Sade iski jo kunnolla vasten ikkunaa. Vaikka se hakkasi ruohoa allaan, avonaisesta ikkunasta kantautui yhä lintujen laulua. Olivatko linnut todellakin niin tyhmiä, etteivät menneet piiloon sateella? Sirkuttivat vain hirveällä äänellään koko ajan. Jos Remuksella olisi ollut rahaa, hän olisi ostanut kissan, joka voisi syödä kaikki pikkulinnut.

Ikkunasta niiden ääni kuului ärsyttävän vaimennetusti. Remus mietti, että hän voisi saman tien mennä parvekkeelle kuuntelemaan piipitystä.

Ajatus tuntuikin äkkiä kamalan hyvältä. Remus nappasi teemukinsa, meni pienestä keittiöstä kolkkoon olohuoneeseen ja sieltä oven kautta parvekkeelle. Parveke oli asunnon kotoisin paikka. Pieni, ei yhtään kalustetta, vain räsymatto peittämässä kylmää kivilattiaa. Ainoa, mikä pilasi tunnelman, oli nurkassa oleva rypistetty savukeaski. Remus kumartui ja nosti askin ylös ja huomasi, että siellä oli vielä muutama tupakka.

Tupakanhimo iski siinä samassa.

Ei kai yksi tupakka mitään haitannut? 

Kokeeksi Remus otti yhden tupakan askista, mutta työnsi sen kuitenkin heti takaisin. Kohtaus oli kuin suoraan siitä kauan sitten kuolleesta nuoruudesta, entisestä elämästä, ennen aikuisuuden huolia… Silloin kun oli vielä ollut Sirius…

Silloin, oli aina, kun etsi uuden tupakan taskusta, ajatellut aina; oliko sillä mitään väliä, ei edellisenkään kuollut. Eikä edellisenkään tupakan polttamista huomattu, miksi nyt.

Ne olivat ne kuuluisat viimeiset sanat; kun ei eilenkään, miksi tänään?

Ne ajat olivat ohi. Se oli ollut silloin joskus. Kauan sitten. Liian kauan sitten. Silloin kun oli vielä ollut elämää. Enää sitä ei ollut, joka oli sinänsä surullista. Toisaalta helpotus. Ainakaan ei tarvinnut miettiä, mitä elämällään teki. Se oli eletty jo. Stressi oli siltä osalta ohi.

Mutta toisaalta, miksi olisi pitänyt mietti sitäkään, mitä elämänsä kanssa tekisi, kun ei sitä kuitenkaan muistaisi kuoleman jälkeen, että oli joskus edes elänyt. Muistaisiko silloin mitään? Ei, ei silloin muistaisi. Silloin olisi kuollut. Ei kuolleet muista asioita… Mutta miksi kuolleet pitää sitten muistaa?

”Remus?” ääni kuuluu läheltä. Remus kääntyi ja näki vain farkkuihin ja rintaliiveihin sonnustautuneen pinkkitukkaisen vaimonsa seisomassa oven suussa.

”Enpä ole nimeäni vaihtanut”, Remus vastasi kuivasti.

Nymphadoran otsa rypistyi kun hän näki Remuksen kädessä olevan tupakka-askin.

”Poltatko sinä?”

Remus vilkaisi kädessään olevaa pahviaskia.

”En. Löysin tämän tuolta nurkasta”, hän vastasi. Sade oli kääntänyt suuntansa ja nyt se satoi lähes vaakatasossa, suoraan parvekkeelle.

”Hyvä, sitten minä voin…”

Salaperäinen lauseen lopetus, virnistys, suudelma suoraan suulle.

Remus ei vastannut. Hän vetäytyi taaksepäin ja sai vaimonsa kasvoille hämmentyneen ilmeen.

”En ole vielä pessyt hampaitani”, Remus sanoi. Tekosyy, sanoi syyttävä ääni hänen päässään. Niin on, sanoi toinen.

”Täällä kastuu”, Remus sanoi. Hän asteli vaimonsa ohi, toisessa kädessä teekuppi, toisessa tupakka-aski.

Nymphadoran katseen alla kylmä tee kaadettiin viemäriin ja tupakka-aski työnnettiin näyttävästi housujen taskuun. Koska se ärsytti naista kaikkein eniten.

Mutta piti kuitenkin muistaa, että kyllä Remus vaimoaan rakasti. Joskus.